SDP hajosi Väinö Tannerin kaudella (1957-63) ja ajautui vuosia kestäneeseen oppositiokauteen. Uuden puheenjohtajan Rafael Paasion johdolla SDP voitti vuoden 1966 eduskuntavaalit ja palasi pääministeripuolueeksi. Murroskausi ja kansainväliset ilmiöt houkuttelivat puolueeseen
nuorempaa ja koulutettua sukupolvea, joka kyseenalaisti vanhoja ajatuksia ja tavoitteli uudenlaista yhteiskuntaa. Sosialidemokraattien puoluehajaannus päättyi.
SDP halusi teollistaa ja rakentaa oikeudenmukaisemman yhteiskunnan. Suomi osallistui aikaisempaa tiiviimmin eurooppalaiseen talousyhteistyöhön, ja monet hyvinvointivaltion instituutiot muotoutuivat. Vuosilomat, työttömyysturva, eläkkeet, sairausvakuutus, peruskoulu, terveyskeskukset ja lasten päivähoito edistivät tasa-arvoa ja rakennemuutosta. Reformeihin sisältyi erimielisyyksiä ja kamppailua mutta myös yhteistyötä niin eduskunnassa, hallituksissa kuin etujärjestöjen kanssa.
