Mitä jää kielestä ja maailmasta jäljelle, jos sanavarasto on rajoitettu muutamaan sataan sanaan? Ainakin raivokasta yritystä ja ennen kaikkea suuria tunteita, joiden on pakko ahtautua ilmoille vaillinaisen vokabulaarin lävitse ja sen tuskastuttavia reunaehtoja myötäillen.
Tällaisin eväin Espoon Ison omenan kauppa-keskuksen kyljessä joutuu kyhjöttämään kuvataiteilija Otto Karvosen ja kirjailija Mikko Rimmisen yhteistyönä syntynyt ympäristötaideteos super hyvä olo, joka pyrkii kommunikoimaan heijastamalla sanavarastonsa pohjalta kyhäämiään virkkeitä lasipintaisiin seiniinsä.
Värejä kuvaamaan teoksella on käytössään ainoastaan ”ruskea”, ja kaikenlainen runsaus määritetään lukusanalla ”yksitoista”. Erisnimiäkin on käytössä tasan yksi, ja niinpä ”lasse” saa edustaa käytännössä koko ihmiskuntaa ja teoksen kaipuuta ihmisyyden ja olemassaolon likituntumaan.
Teoksen lauseet rakentuvat hitaasti, kymmeniä tunteja kestävissä sykleissä. Tässä kirjallisessa dokumentaatiossa alkuperäisteoksen puhujapolo saa ansaitun vuoron myös tekstuaalisessa muodossa. Sanavarasto ja teksti ovat prikulleen samat, mutta tempoon, ääneen ja tunnelmaan on yllättäen kasvanut uusia haaraumia. Tuloksena on hilpeän surullista ja töksähtelevääajatuspuhetta, ahtaasta ilmaisukanavasta kajahtelevaa sanomisen vimmaa, jossa yksittäiset sanat joutuvat kantamaan verrattomasti enemmän merkitystä kuin mihin ne on alun perin kielessä räätälöity.
